2 Eteläinen syyskuu 2008 Pääkirjoitus Kauan sitten alueellamme tehtiin viihtyvyyskysely. Sen mukaan eteläisellä alueella koettiin kaksi ympäristöhaittaa, Partekin ja erään pastorin koiran päästöt. Molemmista on nyt päästy, henki kulkee helpommin eikä kakkaan tarvitse tallata. Laajemminkin tuntuu siltä, että paikan henki ei enää haise, vaan alkaa tehdä hengen töitä. Uudistuksessa ja uusiutumisessa piilee kuitenkin sellainen vaara, että sen ja etenkin sen paperipinojen alle unohtuu se, että on täällä toimittu ennenkin. Partekin päästökiistan yhteydessä syntyi varsin vahva paikallissolidaarisuus, mille antoi lisäarvoa se, että eräät aktivistit saivat ainakin silloin leipänsä kivestä. Heidän asettumisensa yhteisen hyvän puolelle yksityistä etua vastaan voisi elpyä nykyisessäkin asukastoiminnassa. Mäntylän koulun rakentaminen toimii toisena esimerkkinä isien työstä. Emme jääneet pällistelemään koulukuljetuksia ja odottamaan kaupungin koulutuspalvelujen rakenteiden kehittämistä. Kuljetimme koulun tänne. Olkoon ikuisesti ylistettävä pienelementtiasentaja eli muurari Rainer Maine, joka piirsi voipaperille koulunkuvat ilman arkkitehtuurikilpailuakin. Tahto teki talon. Alue ei sijaitse vain paikassa. Se elää myös ajassa. Sellaisena se ei tarjoa vain muuttuvaa ja muutettavaa maisemaa, vaan se tarjoaa muistille merkin ja kertomuksille kehyksen. Nykyaikaisesti kirjoitetaan nyt uutta kertomusta Asukkaiden Lappeenranta-historiateokseen. Voimme olla kiitollisia siitä, että eteläinen alue säilyttää myös ajallisen kerroksellisuuden. Me saamme elää hiljaista ja rauhallista kaupunkikylää vanhoilla asuinalueilla. Vasta vähin erin aletaan ymmärtää tämän ”hitaan asumisen, slowhousing”-ympäristönmerkitys yhteisön inhimilliselle pääomalle. Luonto, se rakentamaton osa ympäristöä, muistuttaa yhteydestämme maahan kaiken betonoinnin ja laajakaistapäisen rakentamisen keskellä. Mattilan lampi on maiseman silmä hiukan sameanakin. Itäpäähän rakentuva kauppaghetto edustaa aikamme ongelmarakentamista. Suuret tilat poikivat liikaa liikennettä ja liika liikenne synnyttää levottomuutta ja turvattomuutta. Mutta sekin edustaa yhtä kerrosta tässä rakenteessa, mitä sanotaan Asukkaiden Lappeenrannaksi. Lähiöt eivät ole eteläisissä kaupunginosissa vain työvoiman varastointia väärin pysäköityihin kerrostaloihin. Niistä muodostuu hitaasti mutta varmasti uusia naapurustoja, ihmisten yhteisöjä, joissa elämä jatkuu entisillä paikoilla. Vain vähän aikaa sitten kuoli naapurimme entinen isäntä, nyt taloon syntyi uudelle sukupolvelle tytär. Yksi äiti lähtee Kanarialle, mutta hänen tyttärensä perhe paluumuutti Yhdysvalloista ja kutsui meidät Yhdysvaltojen itsenäisyyspuutarhapartyyn. Kerros kerrokselta me muutumme näköiseksemme. Asukastoiminnan eräänä perustehtävänä voidaan pitää sen oikeutta ja velvollisuutta kriittisyyteen kaupunkiorganisaatiota kohtaan edustamalla kaupunkilaisten yhteisöä. Siksi meidän pitää uskaltaa toistuvasti kysyä, onko tämä asukkaiden vai rakennuttaja-rakentaja-rahoittajien Lappeenranta. Kun Mattilan sorakuopasta kaivettiin hiekkaa keskussairaalan rakennustyömaalle, valvoi hiekan vientiä päivin ja öin Antti Lätti, ratsukatulainen. Kun aikoinaan jouduimme puolustamaan ruotsalaisten lahjatalojen säilymistä, asettui tämä hiekkakuoppavirkamies tanakasti työnantajaansa vastaan. Vaati selkeitä sopimuksia ja lausui kuolemattoman ajatuksen: ”Kaupunti, hänee ko ei oo luottamist”. Kiitän alueen mahdollisia äänestäjiäni siitä luottamuksesta, millä olen saanut toimia kaupunginhallinnossa 12 vuotta. Minusta yli kolme kautta siellä ei aiheuta muuta kuin demokratiavajetta, enkä siksi asetu ehdokkaaksi syksyn vaaleissa. Ajatellaan koko kaupungin parasta ja äänestetään oman alueen ihmisiä. Me olemme Lappeenrannan etelän hedelmä. Matti J Kuronen
RkJQdWJsaXNoZXIy Mjk0MTY=